Tänään kiroilin ensimmäisen kerran. Tekniikka vieköön! En tiedä johtuiko netistä vai Teamsin kantokyvystä, mutta ei mennyt kuten olin suunnitellut. Ääni ei kuulunut kunnolla, videokuva näkyi osalla, mutta ei kaikilla. Ei voitu käydä tehtäviä läpi kuten oli tarkoitus, mutta ajattelin, että ei se mitään. Lataan tiedostoihin tehtävien vastaukset selityksineen. No ei. Latauskaan ei onnistunut. Tuntui, ettei mikään onnistu. Puhisin. Oppilaat pääsivät kuitenkin etenemään aiemmin ladatun opetusvideon turvin ja tunnin jälkeen minä hyvin ansaitulle hyppytunnille. Metsäänhän sekin tosin meni.
Nappasin lapseni mukaan ja menimme ulos. Hiekkakakkuja, aurinkoa ja metsässä kävelyä. Syke laski ja mieli hymyili hyvässä seurassa luonnonhelmassa. Korona iski omalla tavallaa hyvään aikaan. Miten ankeaa olisikaan olla kotona jumissa jos ulkonakin olisi vain pimeää ja märkää. Kevätaurinko ja lintujen laulu saa ihan eri tavalla puskemaan eteenpäin. Tuntee heränneensä. Kunhan muistaa ihailla aurinkoa ulkona, eikä pesua huutavien ikkunalasien läpi.
Etätyön suurin puute on työyhteisö. Työkaverit eivät olekaan välitunnilla viettämässä aikaa samassa tilassa ja parantamassa maailmaa kahvikupposen äärellä. Tänään oma aineryhmäni piti päivän päätteeksi kokouksen. Niitä kasvoja, ääniä ja hymyjä olikin jo ikävä.
Kommentit
Lähetä kommentti