Viikko vierähti. Ruudun edessä istuminen aiheutti viikon aikana sen verran päänsärkyä, ettei ruudun tuijottaminen vapaa-ajalla tullut edes mieleen. Perustyön lisäksi koneen ääressä istumista lisäsi pakonomainen tarve keksiä toimivia ratkaisuja sähköisiin kokeisiin. Tämä eteni jopa siihen pisteeseen, että yöllä valvoin ja pohdin miten koodata koetehtävägeneraattori, joka arpoo jokaiselle oppilaalle erilaisen kokeen. Ratkaisua ei löytynyt, mutta yöni nukun jo paremmin.
Etätyöskentelyssä kaipaan reaktioita. Naurua ja murinaa. Räkätystä ja kiroilua. Kasvojen ilmeitä, kun uusi, opeteltava asia menee täysin yli. Ilmettä, joka paljastaa fyysisen läsnäolon, mutta henkisen pakomatkan jonnekin ihan muualle. Oppilaiden tekemistä ja osaamista on ehkä etäopettajana jopa helpompi valvoa, mutta oppilaat ovat muutakin. He ovat tuntevia, kasvavia ja eläviä. He kaipaavat tukea ja rinnalla kulkijaa. Aikuista kuuntelijaa. Tätä tarvetta on nyt vaikea mitata, kun ei pysty kohtaamaan toista arjessa. Ei näe alas painunutta leukaa, tossun kärkiin kohdistuvaa katsetta tai melankoliaa katseessa. Ei pääse käsiksi kokonaisuuteen.
Tämänkin viikon ilontuoja on ollut tyttäreni. Siitäkin huolimatta, että olen kärsinyt hetkellisistä nettikatkoista. Katkoista, jotka johtuvat töpselistä. Töpselistä, joka kerta toisensa jälkeen päätyy kikattelevan lapsukaisen käteen kielloista ja vahtimisista huolimatta. Taukojumppaa, yllättäen ja todellakin pyytämättä.
Kommentit
Lähetä kommentti